Terveisiä valoisasta kahvilasta, jossa kahvi maksaa vähän liian paljon, mutta wifi toimii ja musiikissa ei ole lyriikoita. Istun täällä yksin omppuni kanssa, olen istunut jo pari tuntia. Meitä tällaisia on Berliinissä paljon: Tilaamme yhden kahvin tai kakkupalan, ja sitten istumme tuntikausia näppäilemässä. Emme puhu kenellekään, paitsi silloin, kun pitää käydä vessassa, jolloin pyydämme toisiamme katsomaan tavaroidemme perään.
Vieressäni tosin istuu porukka vaihtareita, joista ainakin kolme on Suomesta. Yritän esittää, etten ymmärrä, kun he keskenään puhuessaan aina vaihtavat suomeen, mutta mietin, että tunnistavatkohan he korkeat poskipääni, tummanvaalean tukkani ja Marimekon pussukkani. Itse yleensä tunnistan.
Tulin tänne, koska aamupäivän tehokkaiksi suunniteltujen kirjoitustuntien aikana sain kotona tehtyä muun muassa seuraavaa:
- Pesin kaksi koneellista pyykkiä, ja vasta toista koneellista kuivumaan asetellessani tajusin, että unohdin pestä lähes kaikki alusvaatteeni.
- Ripustin kämppisteni avustuksella huoneeni ikkunaan verhot, sillä tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei yksi heistä uskalla iltaisin käydä tupakalla ikkunani edessä olevalla parvekkeella. (Varsinkaan sen jälkeen, kun eilen vaihdoin vaatteita juuri kun hän astui parvekkeelle.)
- Join aamiaisen jälkeistä teetä parvekkeella, koska suomalaisena koen velvollisuudekseni nauttia tästä yli 20 asteen aurinkoisesta säästä niin kauan kuin sitä kestää. Samalla surin kuivuuteen kuolleita kasveja ja suunnittelin, voisiko parvekkeen ainoat hengissä selvinneet yksilöt siirtää pöydällä olevasta astiasta kaiteen laatikoihin, jolloin ne näkyisivät ikkunastani.
- Otin taas kerran tällaisia kuvia, sillä korkeat huoneet, valkoiset seinät ja valtavat ikkunat jaksavat hurmata. Ylempi on kodinhoitohuoneesta (!!), alempi omasta huoneestani.
- Vastasin viestiin, jota välttelin eilisillasta, sillä en ollut varma, oliko se treffikutsu. En tiedä vieläkään, mutta tajusin, että mitä väliä sillä muka on.
Kahvilassa ollessani olen sen sijaan esimerkiksi käyttänyt ainakin vartin Instagram-kuvan valitsemiseen ja käsittelyyn, kirjoittanut puoli tuntia tätä blogitekstiä ja salakuunnellut niitä viereisen pöydän suomalaisia.
Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta.
Oikeammalta vaikuttaisi se, että istuisin helsinkiläisessä yksiössä ja hakisin hulluna töitä. Tai ehkä pitäisi reissata Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa, seikkailla ja heittää moikat velvollisuuksille. Mutta onko sallittua, että asun yhdessä lempikaupungeistani ja istun kahviloissa keskellä päivää, vaikka en varsinaisesti olekaan lomalla?
Puhuin mietteistäni tutulleni, joka on aikalailla samassa tilanteessa. Meidän eromme on se, että sinä taidat pitää työnteosta, totesi hän, jota ei ollenkaan häiritse nukkua puolille päiville ja ottaa rennosti.
Ja tottahan se on: minä pidän työnteosta. Huomenna nähdään, onnistunko vakuuttamaan muutkin siitä, sillä heti aamusta luvassa on puolentoista tunnin työhaastattelu.
Post Comment
Lähetä kommentti